Suomen viimeiset monopolit

Valtion monopolit, eli ’julkiset monopolit’, ovat vaikea ja monitahoinen yhteiskunnallinen kysymys. Kyseessä on joskus välttämätön, mutta pahimmillaan riistävä mekanismi, joka siirtää vaurauden köyhiltä rikkaille poliittisen suhmuroinnin kautta.

Valtiollisen monopolin lieveilmiö on terveen, kaupallisen kilpailun eliminointi, joka johtaa tehottomuuteen ja korruptioon.

Tahot, kuten poliisi, palokunta, puolustusvoimat ja oikeuslaitos ovat lähes kaikkien mielestä perusteltuja valtion monopoleja.

Sen sijaan VR, Alko, RAY ja Veikkaus ovatkin jo kinkkisempiä juttuja. Näiden yhtiöiden tarkoitus ei ole kansalaisten välitön terveyden ja oikeudenmukaisuuden turvaaminen, vaan kulutushyödykkeiden myyminen. Hyödykkeiden, kuten virvokejuomat, junalla matkustaminen tai rahapelien pelaaminen.

Miksi suomalaiset eivät saa valita, mistä viinansa ostavat tai minkä firman pelikoneeseen rahansa laittavat?

Yhteisen hyvän tavoittelun vaikutus vapaaseen kilpailuun

Monopolien olemassaoloa perustellaan monesti sillä, että valtion yksinvaltius kulkee käsi kädessä ”yhteisen hyvän”, eli kansanterveyden kanssa. Ajatus siitä, että valtio tietää, mikä on ihmiselle parasta, on tuttu Suomea huomattavasti sosialistisimmista maista.

Ajatuksen käytäntöön siirtäminen ei kuitenkaan sujunut lähes ikinä ongelmitta. Kilpailutuksen- ja yksityisestä yrittämisestä kumpuavan kunnianhimo puute olivat tällaisen järjestelmän regressiivinen voima. Siitäkin huolimatta, että julkinen terveydenhuolto ja koululaitos toimivat keskimäärin kohtalaisen hyvin.

Alkoa, VR:ääVR - VR
https://www.vr.fi/ #, Veikkausta ja RAY:ta tarkasteltaessa voimme havaita yhtäläisyyksiä etenkin Alkon ja Veikkauksen & RAY:n kohdalla. Sekä viinan myymisen, että rahapelaamisen kohdalla on katsottu, että toiminnasta koituneet haitat voidaan kattaa samasta valtion kassasta, kuin tulotkin.

Viina- ja pelitulot menevät siis kansanterveyden hoitamiseen. Ajatus siitä, että ”kun pelaan videopokeria, autan kodittomia” tai ”kun ostan Alkosta, pyöritän sillä lastensairaaloiden toimintaa” on iskostettu syvästi suomalaisten mieleen. ”Eivätkä riistoporvarit vedä välistä penniäkään!” Logiikka kuulostaa simppeliltä ja  jalolta. Totuus on kuitenkin värikkäämpi.

Korkeat hinnat kuluttajalle

Valtion monopolin ongelma on kilpailun puute. Tämä aiheuttaa markkinataloudessa sen, että kuluttajalta pyydetään aina ylihintaa.

Miksi VR velottaisi 20 euroa väliltä Kuopio-Helsinki, kun se voi pyytää siitä 70 euroa? Puolilta päivin pitäisi olla Helsingissä, eikä autoa ole. Matka on pakko ostaa.

Ylisuuret maksut tietävät puolestaan sitä, että myös kulut paisuvat ylisuuriksi. Toisin sanoen, VR:n junan työntekijöiden palkka juoksee samalla tavalla, vaikka kyydissä olisi vain 2 ihmistä.

Kalusto saa olla vanhanaikaista, palvelu surkeaa ja juna myöhästyä vaikka joka kerta. Silti osan ihmisistä on yhä pakko päästä Helsinkiin työhaastatteluun, pääsykokeisiin tai lasten luo.

Kaksi esimerkkiä valtion monopolin purkamisesta: Tele ja VR

Vuonna 2009 Suomen bussiliikenne avattiin kilpailulle uuden  joukkoliikennelain myötä. Skottilainen liikemies tarttui tilaisuuteen ja toi Onnibussin Suomeen.

Edullinen OnnibusOnnibus - Onnibus
https://www.onnibus.com/etusivu # hakeutui markkinoille vuonna 2011 ja vuoden 2014 heinäkuussa se aloitti liikennöimisen jopa 100 bussin voimin. Matkan hinta Kuopiosta Helsinkiin oli n. 1-25 euroa, eli noin 3-70x halvempi kuin silloinen junalipun hinta.

Kovin kauaa ei tarvinnut odottaa, kun ihmiset alkoivat äänestää lompakollaan. Paljastui, että VR oli johdettu ja organisoitu niin huonosti, että se ei kestänyt yhtä ainutta maantiellä surraavaa kilpailijaa. Helsingin Sanomat otsikoi 28.8.2015:

”VR on menettänyt matkustajia bussiyhtiöille. VR voi irtisanoa jopa 570 työntekijää, vuoroja lakkautetaan ja hintoja lasketaan”.

Saman päivän HS:ssä SDP:n kansanedustaja ja entinen veturinkuljettaja kommentoi:

”VR ei ole osannut vastata kilpailuun ja näin on menetetty markkinaosuuksia sekä henkilö- että tavaraliikenteessä”.

Valtion Rautateiden monopolivalta pakotti ihmiset matkustamaan vuosikausia kalliisti tai välttelemään joukkoliikennettä kokonaan. Tulos oli se, että syrjäseutujen ihmisten lisäksi myös kaupunkilaiset sahasivat jopa 300 kilometrin matkoja autoillaan mieluummin vaikka yksin.

Kun monopoli murtui, kävi ilmi, ettei suomalaisilla ole mitään joukkoliikennettä vastaan, kunhan hinta on kilpailukykyinen.

Toinen esimerkki on teleoperaattoreiden kilpailun vapauttaminen EU:n toimesta vuonna 1994. Kyseessä oli luultavasti yksi parhaista asioista, joka Suomelle on koskaan tapahtunut.

GSM-aikakauden alettua Suomi omaksui uuden tekniikan salamannopeasti ja nousi maailman johtavaksi matkapuhelinmaaksi. Nokian lisäksi yksi merkittävimmistä syistä tähän oli se, että Radiolinja (nykyään Elisa) haastoi valtion operaattorin Telen (nykyään Sonera).

2000-luvulla areenalle tuli tukku muita kilpailijoita. Mitä tästä seurasi? Toimimattomia liittymiä kauppaavien puoskarien villi länsi, jossa köyhillä ihmisillä ei ole varaa soittaa edes äidilleen? Väärin.

Nykyään käytännössä 100%:lla kansalaisista on huippulaadukas puhelin, sekä mobiililiittymä. Soittaminen ei maksa käytännössä mitään ja jokainen pääsee nettin mistä tahansa.

Uusimman teknologian valjastaminen asiakkaiden käyttöön yhdistyi hintakilpailuun, jonka ansiosta asiakas sai valita aina parhaan tuotteen edullisimpaan hintaan.

Kilpailu parantaa kuluttajan asemaa

Voidaan vain arvailla, mikä tilanne olisi tänä päivänä, jos pelkästään Tele saisi kaupata kännykkäliittymiä ja käytettävissä olisi vain yksi matkapuhelinverkko.

Todennäköisesti tilanne olisi saman tyylinen kuin VR:n kohdalla: Puhe- tai mobiilidatapaketteja ei olisi olemassakaan. Normaalipuhelun hinnaksi voisi asettaa lähes mitä tahansa: 10 senttiä minuutilta, 50 senttiä minuutilta tai vaikkapa euron minuutilta. Jos ei kelpaa, käytä lankapuhelinta.

Myös toimintavarmuus ei olisi parasta A-ryhmää, mutta vaihtoehtoja ei ole. Asiakaspalvelu olisi ehkä samaa tasoa, kuin valtion konttoreissa: Kauan kestää ja työntekijöitä ei pääasiassa kiinnosta.

Kun toisiaan vastaan kilpailevat operaattorit tekevät kaikkensa auttaakseen asiakkaitaan ja pitääkseen heidät tyytyväisinä, ei Tele:n tarvitse tähän puoleen liiemmin tuhlata energiaa. Jos ei kelpaa, lähetä kirje.

Mitä kuuluu Suomen rahamonopolille: Veikkaukselle, RAY:lle ja Finntotolle?

Suomalainen rahapelimonopoli juontaa juurensa vuoteen 1965, jolloin säädettiin arpajaislaki. EU julisti 1990-luvun lopulla Suomen rahapelimonopolin laittomaksi, mutta päätti kuitenkin säilyttää sen yhden lieventävän asianhaaran turvin: Tuottoja ohjataan pelaamisesta johtuviin ongelmiin. Turun Yliopiston vuonna 2012 tekemän tutkimuksen mukaan monopolit eivät kuitenkaan ehkäise peliriippuvuutta.

Vaikka kyseessä on monopoli, täytyy tuotetta silti mainostaa. Tilanne on absurdi, mutta totisinta totta. Veikkaus käytti tuotemainontaan peräti 14,7 miljoonaa euroa vuonna 2010. Pääosa mainonnasta oli tunnepohjaista hehkutusta pelaamisen kokemuksista ja rikastumisen mahdollisuudesta Veikkauksen peleissä.

Ja kyllähän suomalaiset pelaavatkin. Vuonna 2011 tehdyssä kyselyssä lähes 80% suomalaista ilmoitti pelanneensa rahapelejä viimeisen vuoden sisällä. Vuonna 2010 pelattiin yhteensä 1,5 miljardilla eurolla. Se tekee 300 euroa vuodessa yhtä kansalaista kohden.

Kasvu on moninkertainen 10 vuoden takaiseen 246 miljoonaan euroon. Samana vuonna ulkomaisilla rahapelisivustoilla, eli nettikasinoilla ja pokerisivustoilla pelattiin n. 100-150 miljoonan edestä. Vuonna 2015 Veikkaus Oy teki kaikkien aikojen ennätyksensä: 537 miljoonaa euroa voittoa.

Monopolin aiheuttamat kaksoisroolit

Jotain Suomen rahapelimonopolin kummallisesta asemasta kertoo se, että RAY:lle ja Veikkaukselle on annettu kaksoisrooli: Saman katon alla valmistetaan palvelu, joka sekä edistää uhkapeliriippuvuutta, että yrittää ehkäistä sitä. Kyse on hieman samasta asiasta, kuin, että tupakkayhtiöille annettaisiin lisätehtäväksi ehkäistä tupakoinnin haittoja.

Konkreettisena toimenpiteenä ollaan saatu aikaan rajoituksia ja estoja pelaamiseen, sekä puhelinpalvelu, johon RAY ja Veikkaus pelaajia kannustaa hakeutumaan. PeliriippuvuudenMIELI ry - Peliriippuvuus hallitsee elämää
https://mieli.fi/mielenterveys-koetuksella/peliriippuvuus-hallitsee-elamaa/ # määrittely on kaiken kukkuraksi todella vaikea asia.

Lopputuloksena on se, että rahapelimonopolin omituinen kaksoisrooli on ja pysyy, eikä sitä ole ollut ainakaan poliittisten päättäjien tapana kyseenalaistaa. Puoluerajat ylittävä mantra on se, että Veikkaus ja RAY tekevät niin paljon yhteistä hyvää, että se pyhittää kaikki ongelmat.

Miten Veikkaus ja RAY tekevät yhteistä hyvää?

Jakamalla rahaa. Veikkaus OY:n mainokset näkyvät komeasti Suomen pääsarjatason palloilussa ja nuorisourheiluun on myönnetty vuosien saatossa miljoonia.

Lähempi tarkastelu osoittaa, ettei tämä ole täysin ongelmaton asia. Rahaa sataa usein liitoille ja muille kattojärjestöille, mutta seuratasolla ei välttämättä ole hajuakaan siitä, mihin rahat käytetään. Saati, että saisi itse vaikuttaa asioihin.

Suomen monopoliasema estää yhteistyön kansainvälisten vedonlyöntifirmojen kanssa, joten monien ylemmänkin tason jääkiekko-, salibandy, lentopallo-, tai jalkapallojoukkueen kädet ovat sidotut sponsorisopimusten suhteen. Toisin sanoen rahaa ei monesti tule sieltä mistä ”pitäisi”, mutta itsekään sitä ei saa lähteä hommaamaan.

Tästä huolimatta seurat velvoitetaan vetämään Veikkauksen liput salkoon ja mainokset pelipaitojen hihoihin. Muutamia vuosia sitten suomalainen jääkiekkoseura neuvotteli hallinsa nimeksi kansainvälisen rahapelifirman nimen, mutta täysin laillinen mainossopimus torpattiin 1960 -luvun noottikriisiä muistuttavalla toimenpiteellä lajiliiton toimesta. Tappara puolestaan uhattiin sulkea vuosituhannen alussa Liigasta, kun se oli tekemässä sopimusta Pafin kanssa.

Kun hinta ja laatu eivät kohtaa

Turun Yliopiston tuottaman, vuonna 2012 julkaistun tutkimuksen mukaan rahapelimonopoliin liittyy samoja ongelmia, kuin muihinkin valtion monopoleihin: Tuotannon tehottomuutta, korkeista hinnoista johtuvaa saamatonta katetta, sekä luonnollisesta kilpailusta aiheutuvaa palvelurakenteiden ja toimintatapojen kehityksen hitautta.

Suomeksi sanottuna siis monopolin ylläpitäminen on ylikallista, tuotto alimitoitettua ja lopullinen hyöty kyseenalaista. Veikkauksen ja RAY:n päätöksenteko ja rahanjako on poliittista ja byrokraattista, joten toiminta on automaattisesti tehottomampaa kuin tavallisen yrityksen.

Miten tuotot oikein jaetaan?

Poliittisuudesta johtuen ”hyväntekeväisyyskohteet” saattavat olla henkilökunnalle ostettuja miljoonien kelohuviloita tai kohteita, jotka määräytyvät päättäjien omien eturyhmien intressien perusteella. Vedonlyönnin altistamisessa normaalille kilpailulle, pelottaa monopolin kannattajia se, että pelaamisen tulot karkaavat ulkomaille.

Veikkaus jakaa vuosittain n. 500 miljoonaa ja RAY n. 300 miljoonaa euroa ”yhteiseen hyvään”. Näin Veikkauksen rahanjako on Kulttuuri- ja opetusministeriön toimesta hajautettu: Taide 38,5%, liikunta- ja kasvatus 25%, tiede 17,5%, nuorisotyö 9% ja vuosittain vaihtuvat kohteet 10%.

RAY:n vuoden 2016 ehdottamien avustusten saajien listalla on hyvältä kuulostavia kohteita, kuten asunnottomia auttava Y-säätiö (6,3 miljoonaa), Suomen mielenterveysseura (5,6 miljoonaa), Ensi- ja turvakotien liitto (5,4 miljoonaa), Näkövammaisten liitty ry, sekä Kehitysvammaisten palvelusäätiö (4 miljoonaa).

Joitain voi ihmetyttää esim. 5,1 miljoonan euron avustus Maaseudun terveys- ja lomahuolto ry:lle, sekä toinen ”lomailuraha” työmarkkinajärjestöjen lobbaamalle Hyvinvointilomat ry:lle (4,3 miljoonaa).

YLE:n tekemä paljastus avasi monen silmät

YLE teki vuonna 2011 ”Sala-automaattiyhdistys”-nimisen MOT -jakson RAY:n toiminnastaYle - Sala-automaattiyhdistys: Käsikirjoitus
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/05/13/sala-automaattiyhdistys-kasikirjoitus #. Ohjelmassa toimittaja Ari Korvola yritti selvittää, mihin RAY:n raha oikeasti päätyy, millä perustella anomukset käsitellään, miten paljon vedetään välistä ja mistä ei kerrota.

Ensinnäkin matematiikka tuottojen ja jakamisen suhteen on armoton: Vuonna 2011 RAY sai sisään 600 miljoonaa ja toiminnan pyörittämiseen paloi 200 miljoonaa euroa. Kolmasosa siis. Ongelma ei kuitenkaan ole rahan määrä, vaan läpinäkyvyyden puute.

Kukaan ei tiedä, millä perusteella johtoporras avustukset myöntää ja mitä henkilöstön kulut sisältävät. Entisen SDP:n kansanedustajan ja RAY:n silloisen toimitusjohtaja Sinikka Mönkäreen arvioitiin vetävän vuonna 2011 n. 212 000 euron vuosipalkkaa. Se on n. 17 000 euroa kuussa, joka on pääministeritasoa.

Poliittiset intressit vaikuttavat kohteisiin

RAY:n johtoporras on kauttaaltaan puoluepolitikkojen miehittämä ja vuorovedolla mennään: Vuonna 2011 Kokoomus, Keskusta ja Vasemmistoliitto täyttivät muut RAY:n johtopaikat. Ei ole isokaan salaisuus RAY:n rahat jaetaan puolueita lähellä oleville nuoriso-, urheilu-, tai raittiusjärjestöille.

YLE:n jutun perusteella touhu on täyttä poliittista peliä. Tämän todistaa vuoden 2009 rikostutkinta, jossa RAY joutui näyttämään paperinsa poliisille kuuluisan vaalirahajupakan yhteydessä.

Suvi Linden (RAY:n hallituksen jäsen) lastasi Raha-automaattiyhdistyksen rahoja kotiseudulleen Oulun lääniin sen minkä kerkesi: peräti kolmasosa Lindenin myötämistä päätöksistä kohdistui järjestöille, kuten Oulun adoptioperheet ry ja Oulun diakonissalaitos.

Turkulainen kansanedustaja Pertti Hemmilä (RAY:n hallituksessa 2007-2012) tuuttasi puolestaan RAY:n avustuksia omaan etupiiriinsä: Turun kristilliselle raittiusseuralle ja Halikon kaffekellariin. Asiakirjat osoittavat, että kyse ei ole yksittäistapauksista, vaan ”maan tavasta”. Suomeksi sanottuna korruptiosta.

YLE sai vuonna 2011 käsiinsä asiakirjoja RAY:n rahankäytöstä

”Sala-automaattiyhdistys” -jaksossa Ari Korvola pääsee vierailemaan RAY:n edustustiloissa Sodankylän Luostolla. Ykköspotti -niminen huvila ei ole tavallinen lomamökki, vaan ”presidenttitasoinen miljoonahotelli”.

YLE:n käsiinsä saamista asiakirjoista selviää, että RAY:n avustusten valvojia kiikutetaan Lapin luksuskartanoon yhtenään. Siis niiden henkilöiden vieraaksi, jotka avustuksia myöntävät. Saman, vieraanvaraisen kohtelun ovat saaneet myös Suomen Poliisin johtopamput.

Ykköspotissa RAY:n vieraille tarjotaan täysi ylläpito. Korvolan käsiinsä saamissa päiväohjelmissa keskitytään hiihtämiseen, syömiseen ja saunomiseen. Laskun maksavat suomalaiset kolikkopelaajat.

Sama porukka on vieraillut myös RAY:n luksusaitoissa Hartwall Areenalla katsomassa konsertteja, kiekkopelejä ja Riverdancea. Ohessa nautitaan drinkkejä ja syödään hyvin. Tätä nimitetään RAY:n piirissä ”suhdetoiminnaksi” ja siihen paloi 1 200 000 euroa vuonna 2009.

Kirkkonummella sijaitsee toinen RAY:n loistohuvila, Meripotti. Asiakirjoista käy ilmi, että RAY oli kutsunut paikalle vieraita Pohjanmaalta: toisin sanoen paikallista vaikutusvaltaista väkeä ja heidän ystäviään. Ohjelma oli tuttuun tapaan saunomista, ruokaa ja juomaa, sekä tietenkin tärkeitä keskusteluja.

Paikalla ollut kuuluisa kyläkauppias Vesa Keskinen tosin kertoi, että RAY:een keskustelut eivät liittyneet: ”Vihriälän Jukan (RAY:n hallituksen PJ) kanssa juteltiin niitä tärkeimpiä juttuja – elämänkokemuksia, sairauksia ja mietittiin lopputunneilla naiskauneuttakin”.

Saman tyyppisiä vierailuja löytyy asiakirjoista usempiakin. Rilluttelua ja saunomista kaveriporukan kesken. Muun muassa Niagaran putouksilla ja Las Vegasissa käytiin kymmenien ihmisten voimin ”tutustumassa pelitoimintaan”, RAY:n kolikkopelaajien piikkiin.

Jopa suuremmat skandaalit unohtuvat ajan kanssa

Poliittinen muisti on lyhyt, joten jotkut ovat saattaneet jo unohtaa, mitä vuoden 2009 vaalirahajupakassa oikein tapahtui. RAY jakoi Keskusta -puolueelle vuosina 2002-2009 peräti 40 miljoonaa euroa käyttäen välikätenä pääasiassa puolueen nuorisosäätiötä.

Pelkästään Matti Vanhasen hallitus hyväksyi tukia nuorisosäätiölle yhteensä 16 miljoonan edestä. Keskustan eduskuntavaaliehdokas Jukka Vihriälä jakoi RAY:n puheenjohtajana rahaa suoraan omalle puolueelleen ja 24 000e vaalitukea omaan kampanjaansa. Hän ja Antti Kaikkonen saivat rikostuomion, Kaikkonen potkut säätiön puheenjohtajan tehtävistä, sekä Vihriälä potkut RAY:ltä.

Asiaan liittyi myös Keskustan puoluetoimistolla perustettu Kehittyvien Maakuntien Suomi -niminen yhdistys, joka toimi rahanpesuukoneena. Kokoomuspolitikkojakin oli syytettyjen penkillä, mutta lopulta vain Kaikkonen ja Vihriälä tuomittiin.

Hallintotieteiden tohtori Silvo Kaasalainen kuvailee YLE:n jutussa RAY:n toimintaperiaatetta ”jäänteeksi 1970-luvulta”. Kyseessä on Kaasalaisen mukaan samanlainen poliittinen sulle-mulle -tapa jakaa virkoja kuin Kekkosen ajan Suomessa.

Kaasalaisen mielestä asiat eivät ratkea tällaisissa tapauksissa koskaan avoinmuuden ansiosta, vaan paljastusten, sekä skandaalien kautta. Kaasalainen kommentoi, että RAY pystyisi halutessaan hävittämään jopa leipäjonot Suomesta, jos jakaisi rahat oikeasti sitä tarvitseville.

Paf pysyy supermonopolin ulkopuolella

Ahvenanmaalainen Paf on n. 100 miljoonan liikevaihdolla toimiva rahapelijätti. Se työllistää n. 400 ihmistä ja tuottaa n. 20 miljoonaa voittoa joka vuosi. Yhteiskunnallisia apurahoja se jakaa n. 21 miljoonaa vuosittain. Kyseessä on iso raha, kun ottaa huomioon, että Ahvenmaalla asuu vain 30 000 ihmistä.

Kuulostaa RAY:n ja Veikkauksen touhulle, mutta asiassa on yksi ratkaiseva ero: Paf operoi myös kansainvälisesti. Sen oma monopoli ulottuu huomattavasti pienemmälle kivijalka-alueelle ja se kilpailee myös Suomen monopolia vastaan. Pafin verorahat jäävät Suomeen ja samaan aikaan se joutuu pitämään puolensa kansainvälisillä markkinoilla.

RAY:n nykyinen toimitusjohtaja Velipekka Nummikoski haluaisi Pafin mukaan supermonopoliin. Paf sanoi ei.

Suomeen puuhataan uutta suurmonopolia, jossa Veikkaus, RAY ja Finntoto olisivat saman katon alla. Paf haluttiin mukaan, mutta se ei ollut innostunut asiasta. Miksihän näin on? Asian havainnollistamisessa voidaan käyttää ajatuspaja Liberan Heikki Pursiaisen kommenttia valtion monopoleista.

Pursiainen muistuttaa, että kansalaisilta kerätty raha rahapelimonopolin tai verovarojen keinoin on käytännössä samaa rahaa. ”Jos jokin kohde on riittävän arvokas verovarojen käyttöä varten, se on riittävän arvokas myös pelivaroilla rahoitettavaksi”.

Pursiainen on sitä mieltä, että rahapelimonopoli on käytännössä tulonsiirto köyhiltä rikkaille. Väite perustuu siihen, että rahapelaamista harrastavat suhteellisesti enemmän pieni- kuin suurituloiset. Jaetut rahat menevät kuitenkin enimmäkseen keskiluokkaiseen touhuun, kuten taiteeseseen ja urheiluun.

Osittain rahanjaon kohteiden oikeutus toki myös mielipidekysymys. RAY:n ja Veikkauksen avustuskohteissa on aidosti tukea myös yhteiskunnan huonoimmassa asemassa oleville. Mutta kuten olemme RAY:n tai Veikkauksen toimintaa tarkastellessa huomanneet, niin moni kakku päältä kaunis: Iso osa politikkojen junailemista rahoista menee kyseenalaiseen toimintaan.

Monopolin kolmannen lenkin, Finntoton kaikki tuotto (n. 3 miljoonaa euroa vuodessa) käytetään täysin hevosurheiluun, ”Aikana, jolloin varaa ei ole lastensairaalan rakentamiseen”. RAY:n toimitusjohtaja Velipekka Nummikoski on ihmetellyt Pafin haluttomuutta yhdistyä.

Voidaan kysyä, miksi ihmeessä alle 30 000 asukkaan markkina-alueella sijaitseva, 100 miljoonan liikevaihdolla ja voittoa tekevä vedonlyöntifirma haluaisi hylätä kansainvälisen toiminnan ja lukittautua Suomen markkinoille. Saati lähteä rahoittamaan Vesa Keskisen ja kumppanien rilluttelua ja miljoonaluokan Lapissa sijaitsevia kelomökkejä ?

Miten valtion monopolin voisi korvata?

Taloustietelijät ovat yhtä mieltä siitä, että Suomen valtion rahapelimonopoli ei ole ollut yksiselitteisen huono järjestelmä. Verotuotoista se eroaa siinä, että rahapelit ovat vapaaehtoista viihdettä. Veronmaksu ei.

Rahapelaaminen ei myöskään kuulu ihmisen perustarpeisiin. Ainakaan yhtä paljon kuin junalla matkustaminen tai yli 4,7 -prosenttisen alkoholin ostaminen. Puhumattakaan hätäkeskuksen tai poliisin toiminnoista. Kyse on silti muustakin kuin periaatteesta. Markkinoiden vapauttaminen ei ole yhtä kuin se, että ”yhteiseen hyvään” tulee miljardin euron aukko.

Miksi Suomi haluaa väkisin säilyttää korruptiota edistävän, EU:n kieltämän, markkinatalouden mekanismeja tappavan ja köyhiltä rikkaille rahaa lappavan järjestelmän? Edunvalvojana ja politiikan taustavaikuttajana Brysselissä toimiva Teemu Lehtinen kirjoitti vuonna 2013, että ”Suomen järjestelmä ei ole erityisen onnistunut” ja ainoastaan ne ovat tyytyväisiä, jotka saavat ”vastikkeetonta rahaa pyytämällä”.

Muita ongelmia ovat esimerkiksi se, että kolmasosa nettipelaamisesta tapahtuu ulkomaisilla pikakasinoilla, vaikka ne eivät teknisesti ole edes sallittuja Suomessa. Tämä johtuu siitä, että Veikkauksen ja RAY:n kertoimet eivät kestä vertailua ja pelitarjontaa rajataan.

Uusia mahdollisuuksia?

Jos luovumme rahapelimonopolista, niin mitä tilalle? Briteissä ja useissa muissa Euroopan maissa on käytössä lisenssijärjestelmä. Rahapelit ovat näissä maissa normaalia yritystoimintaa. Pelien laillisuutta, lieveilmiöitä ja eettisiä aspekteja tarkkaillaan siitä huolimatta vankalla kädellä viranomaisten toimesta.

Hyviä puolia lisenssijärjestelmässä olisivat markkinadynamiikan kasvu, joka tarkoittaa sitä, että luonnollinen kilpailu toisi enemmän työpaikkoja, innovaatioita, sekä verotuloja.

Toki kilpailun vapauttaminen toisi myös ulkomaiset rahapeliyhtiöt kunnolla mukaan Suomen markkinoille. Elämmehän globaalissa taloudessa. Tokihan ne ovat mukana jo tällä hetkellä nettikasinoiden muodossa, mutta 70% suomalaisten rahapeleistä pelataan silti RAY:lla ja Veikkauksella.

Veromarkkojen karkaamisen Suomi saisi kuitenkin suitsittua osittain lisenssijärjestelmään liittyvällä politiikalla. Aukotonta tutkimuksellista näyttöä ei ole siitä, että ”kansanterveyttä” edistettäisiin nykyjärjestelmällä yhtään sen paremin, kuin vapaaseen kilpailuun perustuvalla järjestelmällä. Eli sillä samalla järjestelmällä, jolla teleoperaattorit, pankit, ravintolat, sekä vähittäistavarakaupat toimivat tälläkin hetkellä.